Vanhassa vara parempi

7.4.2019

Omenan tie kylmään Suomeen on ollut mutkainen ja täynnä vastoinkäymisiä. Kun pakkaset, taudit ja hoidon puute karsivat heikot, jäljelle jäivät karaistuneimmat perinnelajikkeet.

Tarujen mukaan omenapuu kasvoi jo paratiisissa. Omenan viljely alkoi 4000–5000 vuotta sitten, kun ihmiset eri osissa Eurooppaa ja Aasiaa alkoivat hoitaa villiomenapuita, jotka tuottivat parhaimman makuisia hedelmiä. Kansainvaellukset sekä sota- ja kauppamatkat levittivät omenan yhä kylmemmille alueille. Kylvetyistä siemenistä syntyi myös jatkuvasti uusia omenapuiden viljelymuotoja.

Suomessa omenanviljely alkoi aikaisintaan 1400-luvulla ja yleistyi kartanoissa ja virkataloissa 1600-luvulla. Ankarat pakkastalvet ja sodat katkaisivat monesti omenan etenemisen. Katovuosina 1706 ja 1772 lähes kaikki Suomen hedelmäpuut kuolivat.

Lajikkeita lännestä, etelästä ja idästä

Uusia omenapuun taimia tuotiin 1800-luvulla paljon Virosta, Saksasta, Venäjältä ja Ruotsista. Näistä puista ja niiden siementaimista kehittyi ilmastoomme sopeutunut monipuolinen omenavalikoima. Köyhimmille ihmisille omenapuun taimi oli kallis, joten omenapuita lisättiin itse siemenistä. Suurin osa siementaimista ei tuottanut erityisen hyvänmakuista hedelmää, mutta aina silloin tällöin syntyi erinomaisia uusia omenia. Maineikkaimmat lajikkeet levisivät pistokkaina ensin lähinaapureille ja sukulaisille, sitten jopa taimitarhoille, mistä ne levisivät kulkukauppiaiden avulla ympäri maatamme. Nyt Suomesta tunnetaan useita kymmeniä paikallisia lajikkeita, joita sanotaan perinnelajikkeiksi.

Koko kansan hedelmäpuu

Aluksi omenapuita kasvatti varakkaampi ja koulutetumpi väestön osa: aateliset, porvarit, papit ja virkamiehet. Rahvaan kiinnostus hedelmänviljelyyn roihahti liekkiin 1800-luvun lopussa. Hyvänä esimerkkinä toimi professori Sahlberg (1779–1860), Turun Akatemian professori ja Helsingin yliopiston kasvitieteellisen puutarhan esimies. Sahlberg perusti eläkepäivinään Suomen suurimman, 1200 omenapuun tarhan Yläneelle Varsinais-Suomeen. Huvituksen tilalla kasvaneesta omenapuusta on lähtöisin maamme tunnetuin perinnelajike ’Huvitus’.

Kesäomena ’Huvitus’ syntyi vuonna 1895 Yläneellä, kun torppari Juho Korpela kylvi omaan puutarhaansa omenapuun siemeniä, jotka olivat peräisin Huvitus-tilan omenatarhasta. Yhdestä siemenestä kasvoi erityisen talvenkestävä omenapuu, joka tuotti hyvännäköisiä ja -makuisia kesäomenoita. Pian yläneläiset ottivat puusta varteoksia ja lajiketta alettiin levittää myös muualle Suomeen. Vuonna 1958 ’Huvitus’ otettiin omenanjalostusohjelmaan. Sen tuloksena syntyi 16 omenalajiketta, joista 11 lajikkeen äiti tai isä on ’Huvitus’.

Äärisäät koettelevat omenaa

Vaikka ilmasto lämpenee koko maapallolla, sään ääri-ilmiöt lisääntyvät. Sotatalven 1939-40 ja talven 1984-85 kaltaiset tulipalopakkaset ja toisaalta vuoden 2018 kaltaiset rutikuivat kesät voivat toistua. Siksi kaiken kokeneet perinnelajikkeet ovat yhä varmin valinta omenapuuksi.

Suomen vanhoja perinneomenia

Perinnelajikkeet ovat vanhoja, usein siemenkylvöstä syntyneitä suomalaisia omenia. Lisäksi perinnelajikkeisiin lasketaan yleensä Venäjältä, Ruotsista tai Baltian maista Suomeen tulleet ja tänne hyvin kotiutuneet vanhat lajikkeet.

 

’Ananaskaneli’

Kesä/syysomena eli ”Ruskeakaneli” (’Koritschnevoje ananasnoje’).
on kaneliomenien kantamuoto. Vanhimmat ananaskanelit tunnetaan Novgorodin alueelta Venäjältä 1840-luvulta, ja ne tulivat Suomeen vain 20 vuotta myöhemmin. Ananaskanelia sanotaan ”Pohjolan erikoisimmaksi omenalajikkeeksi” tri Enerothin ”Pomologiassa” vuodelta 1860. ’Ananaskaneli’ on yhä yksi maamme kestävimmistä lajikkeista. Hedelmä on keskikokoinen, litteän pyöreä, vaalean ruskehtavanpunainen. Malto on kanelille maistuvaa, mureaa ja vähähappoista. Puu tulee myöhään satoikään, mutta sato on runsas. Hyvä pölyttäjä, terve, talvenkestävä vyöhykkeillä I–V (VI).

’Astrakaani Gyllenkrok’

Kesäomena.
Astrakaani-omenien arvellaan olevan kotoisin Etelä-Venäjältä Astrakaanin kuvernementista (1717–1929). Alue on suureksi osaksi suola-aroa, mutta viljavaa maata on Volga-joen suistossa, jossa myös pääkaupunki Astrakan (Astrahan) sijaitsee. ’Astrakaani Gyllenkrok’ puolestaan on venäläisen ’Valkean Astrakaanin’ Ruotsissa syntynyt muunnos. Lajike on kehittynyt ehkä jo 1700-luvun lopulla Regnaholmin kartanossa Göötanmaalla. Kartanon omisti tuolloin majuri J. G. Gyllenkrok. Ruotsalaiset sotilaat ovat saattaneet tuoda astrakaani-omenien siemeniä Venäjältä kotiin palatessaan. Hedelmä on melko pieni, litteän pyöreä. Vaalea pohjaväri; peiteväri hieman viiruinen ja kirkkaanpunainen. Malto on erittäin mehukasta, lievästi happoista ja aromikasta. Altis muumiotaudille. I–II (III)

’Astrakaani Iso Kuulas’

Myöhäinen kesäomena.
Kestävin astrakaanilajike on peräisin 1700-luvulta Tukholman pohjoispuolella toimineesta Frögrenin puutarhasta. Lajike lienee syntynyt ’Valkoisen Astrakaanin’ siemenistä. Hedelmä on iso, pitkän pyöreä, vaaleankeltainen. Malto kypsänä kuulakas, mehukas, makea ja mausteinen. Kypsänä hedelmä halkeilee herkästi kantakuopasta. Alttiutta muumiotaudille. I–III (IV).

’Gallén’

Kesäomena.
”Jaatsin omena” on peräisin Matilda Gallénin tekemästä siemenkylvöstä, jonka hän teki Jaatsin tilalla Tyrväällä 1800-luvun loppupuolella. Matilda oli taidemaalari Akseli Gallén-Kallelan äiti. Hedelmä on keskikokoa tai iso, keltainen, kekomainen, kypsänä kuulakas. Maku on erityisen hyvä, sopivan makea ja happoinen. Sato aikainen ja runsas. I–IV.

’Grenman’

Aikainen syysomena.
Kotoisin Mikkelin maalaiskunnasta Rantakylän kartanon hedelmätarhasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Lajiketta alettiin levittää vasta vuosisadan lopulla kartanon silloisen omistajan Grenmanin nimellä. Yleisin Savossa. Hedelmä on pieni, litteänpyöreä, kellanruskea, viiruinen. Kantakuopassa korkkiutumaa. Malto on hienorakeista, mehevää, sopivan happoista ja makeaa, mausteista. Puu on hyvin pakkasenkestävä, lujarakenteinen ja terve. I–V.

’Huvitus’

Kesäomena.
Nykyään Suomen tunnetuin omenapuun perinnelajike. ’Huvitus’ syntyi 1800-luvun lopulla Yläneellä Varsinais-Suomessa siemenkylvöstä. Torppari Juho Korpela kylvi vuonna 1895 omaan puutarhaansa omenapuun siemeniä, jotka olivat peräisin torpan lähellä sijaitsevasta Turun Akatemian professori Carl Reinhold Sahlbergin (1779–1860) Huvitus-tilan omenatarhasta. Huvitus oli puutarhan avajaisvuonna 1850 Suomen suurin hedelmätarha, jossa kasvoi lähes 1200 omenapuuta.

Korpelan torpan puutarhassa yhdestä siemenestä kasvoi erityisen talvenkestävä omenapuu, joka tuotti hyvännäköisiä ja -makuisia kesäomenoita. Varteoksat lähtivät leviämään kotipuutarhureiden mukana Yläneelle ja pian myös muualle Suomeen. Maatalouskoelaitoksen puutarhaosastolle (MTT) Piikkiöön ’Huvitus’ lienee tullut 1940-luvun alussa. MTT:ssä ’Huvitus’ otettiin vuonna 1958 aloitettuun omenanjalostusohjelmaan, jossa pyrittiin yhdistämään suomalaisten paikallislajikkeiden talvenkestävyys ja ulkomaisten herkkulajikkeiden hedelmän laatu. Jalostusohjelman tuloksena nimettiin 16 omenalajiketta, joista peräti 11 lajikkeen toinen risteytysvanhempi on ’Huvitus’.

’Huvitus’-omenan hedelmä on pienehkö, pitkänpyöreä. Vaalean kellertävää pohjaväriä peittää viiruinen heleänpunainen väri. Maku on makea, vähähappoinen. Hedelmät kypsyvät hyvin aikaisin. Vyöhykkeet I–IV.

’Konfetnoje’

Myöhäinen kesäomena.
Konvehti-omenan hedelmä on makea ja lähes hapoton. Lajike on jalostettu Venäjällä Mitshurinskissa puutarhantutkimusinstituutissa, joka on nimetty tutkija I.V. Mitschurinin (1855–1935) mukaan. Instituutti perustettiin 1932. Vaikka ’Konfetnoje’ on jo vanha omenalajike, se tuli Baltiasta Suomeen vasta vuonna 1990. Hedelmä on keskikokoinen, vihreänkeltainen ja punajuovainen. Malto suussa sulavan mehukasta, todella herkullisen makeaa ja aromikasta, mietohappoista. Omenat kestävät hyvin käsittelyä. Sato on runsas ja nuorilla puilla säännöllinen. Puu tulee varhain satoikään. Vyöhykkeet I–IV.

’Louhisaaren Ananas’

Kesäomena.
’Louhisaaren Ananas’ on otettu viljelyyn puusta, joka kasvoi marsalkka Mannerheimin lapsuudenkodissa Louhisaaressa Askaisissa. Omenalajike tunnetaan myös nimellä ’Willnäsin Ananas’ Louhisaaren ruotsinkielisen nimen mukaan. Louhisaaressa tiedetään olleen mm. kirsikkapuita jo 1600-luvun alkupuolella kun kartanolinnan omisti Flemingin suku, ja erityisesti Carl Erik Mannerheimin aikana 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Louhisaaressa oli menestyvä hyötypuutarha. ’Louhisaaren Ananas’-hedelmä on ’Tallinnan Päärynäomenan’ kaltainen. Hedelmä on makea ja voimakkaasti ananaksen tai päärynän makuinen. Hyvä ruvenkestävyys. I–III.

’Räävelin Päärynäomena’

Myöhäinen kesäomena.
Sama kuin ’Tallinnan Päärynäomena’. Viron pääkaupunkia kutsuttiin Suomessa keskiajalla Rääveliksi, mikä tulee kaupungin saksalaisesta nimestä Reval. Kotimaassaan ’Räävelin Päärynäomena’ on tunnettu 1700-luvulla ja Etelä-Suomessa sitä on viljelty 1800-luvun lopulta lähtien. Hedelmä on keskikokoinen tai pieni, litteänpyöreä, vaaleankeltaista pohjaa peittää runsas ruskehtavan punainen väri. Malto kiinteää, hyvin mehukasta ja usein kuulakasta, päärynään vivahtava aromi. Puu tulee melko myöhään satoikään ja on melko pienisatoinen. I–III.

’Sokerimiron’

Kesäomena.
Hyvin vanha venäläinen lajike (”Mironowka” tai ”Mironoje”), jota kasvatettiin Karjalan kannaksella jo 1800-luvun alussa. Lapsille mieleinen hedelmä on hyvin makea ja lähes hapoton, keskikokoinen. Vihertävä pohjaväri, peiteväri punaviiruinen. Myöhäissatoinen. Hyvä pölyttäjä, erittäin kylmänkestävä. I–V.

’Sävstaholm’

Myöhäinen kesäomena.
Syntyi siemenestä 1830-luvulla Ruotsissa Södermanlandissa Sävstaholmin tilalla. Emopuu kasvoi vielä 1940-luvulla alkuperäisellä paikallaan. Puun arvo huomattiin 1851, jolloin sitä alettiin lisätä yleisesti taimitarhoilla. Pian se levisi kaikkiin Skandinavian maihin ja Suomeen todennäköisesti jo 1870-luvulla. Hedelmä on vaihtelevasti iso–pieni, pyöreän pitkulainen. Pohjaväri vaaleankeltainen, peiteväriä runsaasti punaisina juovina tai läiskinä. Makean viinihappoinen, malto mehukas. Hyvä pölyttäjä. Saa jonkin verran hedelmärupea ja siinä on myös alttiutta muumiotaudille. I–III (IV).

’Valkea Nalif’

Myöhäinen kesäomena.
Myös säilöntään ja piirakoihin sopiva talous- tai herkkulajike (venäjäksi ’Nalif belyj’) on kotoisin Venäjältä Pietarin seudulta. Sitä on kasvatettu hyvin kauan Keski-Venäjällä ja Volgan varrella, ja Suomessa jo vuonna 1865 Harjun maanviljelyskoulussa. Itä-Suomessa se oli 1900-luvun alussa yksi yleisimmistä lajikkeista. Se korvaa aremman ’Valkean Kuulaan’ Keski- ja Pohjois-Suomessa. Hedelmä on isohko, kekomainen, vaaleankeltavihreä, ohutkuorinen. Maku miedon viinihappoinen, makeahko. Aikais- ja runsassatoinen. Puu on tanakka ja pysty. I–V.


Tietoa internetissä:
Omenan biologiaa ja viljelyhistoriaa
’Huvitus’-omenan tarina
Omenalajikkeiden kuvauksia